Elämä kuin kansallispuisto

Olimme retkeilemässä Repoveden kansallispuistossa. Päivä oli täydellinen. Luonto on siellä niin henkeäsalpaavan kaunis ja vaihteleva. Sää oli tälle kesälle poikkeuksellisen lämmin. Eväät ja seurakin olivat huippuluokkaa. 

Kiersimme viiden kilometrin Ketunlenkin, jossa riitti kiipeämistä, mutta reitin varrelle  osui mukavia levähdyspaikkoja. Hienointa oli tietysti se, että jaksoin rankan reitin oikein hyvin. 

Siellä vaeltaessa tuli mieleen, että vaellus oli kuin elämä itse kaikkine vivahteineen.

Ensimmäisenä piti ylittää rotko huojuvan riipusillan yli. Elämässäkin on isoja esteitä ylitettävänä ja yli pääsee vain, kun pitää katseen tavoitteessa ja luottaa, että silta kantaa, vaikka se heiluessaan onkin tosi pelottava. Esteitä ylitettäessä ei kannata halvaantua paikalleen ja katsella alas tai taakse. Jalka toisen eteen, askel kerrallaan.

Matkalla tuli eteen myös portaita, jotka tuntuivat loputtomilta. Raskasta oli, kuten usein, kun pitää kamppailla kohti päämäärää. Tässäkin pätee sama kuin elämässä, pala kerrallaan ja välillä pitää levätä. Korkealta näkyy kauas ja näkymät palkitsevat. Mahtava tunne, kun ponnistelu tuottaa tulosta ja pääsee hyöhottaen päämäärään. 

Rakastan pitkospuita. Ne ovat kuin polku, jonka jokainen vanhempi haluaa tasoittaa lapsilleen. Jykevät lankut ovat kuin vahva itsetunto, joka kantaa läpi epätasaisen maaston ja suonsilmät. 

Aina elämän polkua ei tasoita pitkospuut, vaan edessä on kivikkoa ja juuria. Silloin pitää vähän tasapainotella ja etsiä rauhassa seuraavat jalansijat.

Joskus tielle osuu jykeviä kiviä, jotka pysyvät ja suojaavat. Minun elämäni järkähtämätön kivi on tietenkin aviomieheni. Häneen on hyvä tukeutua.